22.2.2007

Osa 20 - Rakkautta vai silmänlumetta?

Lyhyt jakso, mutta paikkaan sen päivittämällä nyt tiheähkösti. Tavoitteena olisi saada naapuruston ekat lapset teineiksi ennen kuin saan Vuodenajat-lisärin. Mutta, palatkaamme Taunoloiden pariin.

Kaikkia naapuruston odottavia äitejä on vaivannut jokin, sillä kukaan heistä ei ole synnyttänyt ajallaan, vaan päivän myöhässä. Niinpä Miinakin sai kantaa tulevaa lastaan pikkiriikkisen kauemmin. Miina oli lapsensa lisäksi ollut huolissaan muistakin asioista; Benjamin oli alkanut käyttäytyä oudosti, ihan kuin salaillen jotain. Kaikkihan vaikutti vielä niin selvältä viikko sitten, miksi nyt olisi toisin? Mutta, nykyhetkeen. Benjamin oli ulkona Amandan kanssa, kun synnytys alkoi. Synnytys oli kivulias, ja tuskanhiki helmeilikin jo Miinan otsalla saaden pitkästä aikaa puhtaat hiukset liimautumaan otsaan.
Miina sai Benjaminin luokseen juuri, kun poikavauva syntyi. Pojalle annettiin nimeksi Pietari Benjaminin toiveiden mukaan. Benjamin itse oli hieman hätääntynyt: tässä olisi Henriikkilän puoliperijä! Tyttö olisi ollut vaarattomampi, tyttöjä kun Henriikkilä ei hallitsijoiksi kelpuuttanut. Miinalle olisi kerrottava pian kaikki. Kaikki Nettiinasta.

Benjaminin miettiessä toimintasuunnitelmaa Pietari sylissään alkoi Miina kiemurrella uudestaan tuskissaan. Toinen vauva? Benjamin alkoi tuntea yhä suurempaa pakokauhua; tähän hän ei ollut varautunut!

Ja niin Miina sai hieman täriseville, hiestä helmeileville käsivarsilleen toisen pojan, Petterin. Hetki oli Miinalle sanoinkuvaamaton; hän ei Amandan syntyessä tuntenut oikeastaan minkäänlaista riemua osittain yksinäisen tilanteensa takia, mutta nyt hän oli haljeta riemusta. "Kunhan vain Margareeta kuulisi!"

Vaikka Pietari ja Petteri olivatkin rauhallisia Amandan vauva-aikaan verrattuna, tuottivat he paljon unettomia öitä ja itkuisia iltoja. Amandakaan ei ollut uhmaiässään mikään helppo lapsi: milloin hän vaati huomiota, milloin hän rääkyi äitiään. Benjaminista ei ollut apua, tämä vain jupisi itsekseen, ja aloitti vaikeana keskustelun Miinan kanssa, mutta lopetti sen tykkänään ensimmäisen sanan pukahdettuaan. Miinalla ei ollut aikaa vatvoa Benjaminin käytöstä, sillä lapset ja koti tuottivat paljon töitä, varsinkin nyt, kun Benjamin ei laittanut tikkua ristiin minkään eteen.

Benjaminilla oli nimittäin paljon mietittävää. Palatkaamme hänen muistoihinsa, muistoihin, jotka tapahtuivat hänen muuttaessaan nykyiseen kotiinsa.
"Siinä päivässä ei todentotta ollut järjen hiventäkään. Olinhan juuri löytänyt ihanimman naisen, naisen, jota rakastin koko sydämestäni. Tai ainakin luulin rakastavani." Benjamin muisteli kyyneleen vierähtäessä katkerasti silmänurkasta poskelle. "Vaimoni tuli sinne, nuori ja kaunis Nettiina. Hän oli löytänyt piilopaikkani ystävieni avulla. Ne kirotut! Hän vain marssi ulos luokseni, ja nosti kissan saman tien pöydälle. Nettiina kertoi olevansa raskaana minulle, minulle, joka meni juuri rakastumaan päätä pahkaa köyhään, huonotapaiseen tytönheitukkaan, joka oli juuri miehensä menettänyt. Nettiina halasi minua, ja odotti minun hihkuvan riemusta. Tottakai olin pohjimmiltani iloinen, eihän mies nyt joka päivä kuule saavansa lapsen! En siis vastustellut, kun Nettiina sanoi rakastavansa minua, ja haluavansa viettää yön minun kanssani." Benjamin jatkoi mietteitään hieroen kovakouraisesti ohimoitaan yrittäen saada kaiken peruuntumaan. Niin paon linnasta, kuin Miinan tapaamisen. Nettiina olisi silloin vielä täällä.

"Vastasin myöntyvästi Nettiinan pyyntöön, ja niin me suutelimme, suutelimme ja suutelimme. Yhtäkkiä heräsin kuin unesta, ja muistin olevani merkitty toiselle naiselle. Naiselle, jota kuvittelin rakastavani yli kaiken. Tuudittauduin siihen. Muistellessani Nettiinan kauniita kasvoja tajuan, että Nettiina oli se nainen, jota rakastin. Rakastan vieläkin, muistoissani. Hätistin Nettiinan äkkiä pois kertoen, etten rakastanut häntä enää. Ja niin vaimoni juoksi itkien takaisin majataloon. Kahden päivän kuluttua sain ystäviltäni kirjeen, joka oli kyynelten kastelema. Nettiina oli matkallaan majataloon hypännyt hevosten alle huutaen rakkauden olevan petollista. Minä tapoin rakastamani naisen. Kuinka voin koskaan enää katsoa Miinaan päin, kun tiedän pettäneeni häntä niin, ja tietoisesti rakastaen toista koko ajan?" Benjamin mietti katsellessaan huuruisesta ikkunasta Miinaa, joka syötti lapsiaan. Rakkaus todella oli petollista.
_________________________
Kommenttia, rakkaat lukijat!

21.2.2007

Osa 19 - Haastetta kerrakseen

Uutta jaksoa pukkaa jälleen, kohta ollaankin jo 20. jaksossa. Pahoittelen, mikäli joistakin tuntuu tylsiltä nämä nykyiset jaksot, mutta juonenkäänteitä tulee paljon sitten, kun lapset kasvavat teineiksi. (Kuten Rilana tietääkin..) No, toivottavasti kelpaa!

Herttuattaren raskaus oli perheenjäsenilleen silkkaa kidutusta, toisin kuin Ruusulaaksojen Margareetan. Nyt toista kertaa raskaana ollessaan Margareeta oli hyväntuulinen ja reipas ilopilleri. Hän halaili miestään koko ajan, ja osoitti rakkauttaan myös lapsilleen, jotka saivatkin illalla yhden hyvänyönsuukon sijasta monenmonta pusua ja halia. Aleksi katseli vaimonsa käyttäytymistä lähes huvittuneena, sillä vaikka Margareeta oli rakastavainen ja hellä, ei hän koskaan muulloin noin imeläksi tullut.

Margareetan raskaus aiheutti muutoksia myös perheen käytännöissä; yleensä Margareeta oli se, joka hoiti ruoanlaiton, siivouksen ja lapset, mutta roolit olivat vaihtuneet. Aleksi kuurasi ja kokkasi, vaihtoi vaippojakin,

...kun taas Margareeta teki listoja kaupan tuotteista, piti putiikkia muutaman tunnin päivässä pystyssäkin. Margareetalle tämä uusi järjestely oli mieleinen; näin hän tapasi uusia, mielenkiintoisia ihmisiä ja vältti ainaiset selkäkivut.

Lisätyötä Aleksille oli tuottanut varsinkin kaksoset, jotka taaperoina aiheuttivat melkoista melua ja sotkua. Monesti Aleksi miettikin, oliko Margareeta jonkinlainen supervoimat omaava äiti, kuka muka voisi selviytyä yksin kaikesta siitä. Onneksi kaksostenkin syntymäpäivät koittivat, ja Elina kasvoikin varsin kauniiksi tyttöseksi. Luonnonkiharineen (ei tekokiharat kuin ystävällämme Auroralla) ja suklaanruskeine silmineen olisi Elina käynyt prinsessasta. Mutta kun oli työväenluokkaan syntynyt, samassa luokassa pysyisi.

Myöskin Mikael kasvoi, ja hänestäkin tuli varteenotettavan näköinen nuorimies, hänkin kuninkaallisen näköinen, mikäli oikeanlaiset vaatteet ja kampaukset saisi.

Margareetan loppuraskaus pitkittyi ikävästi. Vauva vain oli ja oli masussa, eikä ollenkaan tahtonut syntyä. Työnteon lopetettuaan loppuraskauden ajaksi meinasi Margareeta tylsistyä kuoliaaksi, kun lapsetkin kävivät aamusta iltaan koulua ja Aleksi oli töissä. Yksin hän silitteli vatsaansa, ja hillitsi itsensä, ettei olisi siivoamaan alkanut.

Kun lasta ei kuulunut, ja perhe kaipaili kovasti Margreetan keitoksia, päätti Margareeta ottaa kauhan kauniiseen käteen ja jatkaa taloustöitä normaalisti. Eihän yksi syntymätön lapsi nyt voisi koko taloutta seisauttaa!

Tietenkin päätti lapsi juuri silloin syntyä, kun Aleksi oli ulkona korjauspuuhissa ja pelkät lapset kotona. No, kyllähän Margareeta oli jo kaksi lasta synnyttänyt, miksi tämä olisi tavallista vaikeampaa?

Niin Margareeta lyhyen uurastuksen jälkeen pullautti maailmaan pienen Vilho-pojan. Elina ja Mikael katsoivat hivenen järkyttyneinä, kun niin pienikokoinen vauvanpallero huudahti sumutorven lailla. Aleksikin kiirehti paikalle näkemään vaimonsa kauhistuneen ilmeen tämän polttojen alkaessa taas. Heillekin syntyisi toiset kaksoset? Ei voi olla totta!

Mutta tottahan se oli. Edelleen parkuva Vilho lykättiin lattialle, Mikael kääntyi äkkiä pois päin, Elina katseli lamaantuneena äitinsä huutaessa kivusta, ja Aleksi koitti hengittää rauhallisesti. Talossa olisi kohta neljä lasta!

Toinen poika, Viljami, syntyi onneksi lyhyen synnytyksen jälkeen. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Elina meni jo lepertelemään pikkuveljelleen samaan aikaan, kun Mikael toisaalla silitteli hänkin pikkuveljensä päätä. Vaikka Elina oli kaksosten (siis Vilhon ja Viljamin) syntyessä päättänyt olla hankkimatta ollenkaan lapsia nähdessään äitinsä kivun, unohti hän lupauksensa katsellessaan nyt rauhallisesti äitinsä käsivarsilla lepäävää Viljamia. Ei vauvat olleetkaan hullumpia.


Vilhon ja Viljamin kotiuduttua kunnolla ehti Margareeta vihdoinkin selvittää ajatuksiaan. Hän oli lähettänyt kirjeen vanhemmilleen pähkäiltyään asiaa ties kuinka kauan. Nyt hän vain jännitti vanhempiensa vastausta.. Margareetan mielessä oli pyörinyt myös muita asioita, muun muassa hän oli pohtinut, mitä hän elämältään oikein halusi perheensä lisäksi. Ei hänellä oikein ollut muuta elämää perheensä lisäksi, mitä nyt muutama ystävä, joten nytkin hänen toiveensa liittyivät perheeseen. Hänellä oli jo neljä lasta, mutta enemmänkin olisi mukava saada. 10 kuulosti hänen mielessään oikein sopivalta luvulta. 10 lasta, siinä olisi itua. Nyt vain täytyisi saada Aleksi hänen puolelleen, siinä olisikin haastetta kerrakseen.

____________________________________________________

Kommenttia, lukijat rakkaat!

t.Emila

19.2.2007

Osa 18 - Karu totuus

Heipä hei, jälleen. Laitoin tuohon sivuun hyviä lataussivustoja, mikäli kiinnostaa. Huikatkaa, mikäli tiedätte jonkun hyvän (ilmaisen tai maksullisen) sivuston, josta voisi tämäntyylisiä tavaroita latailla!

Aurora halusi perustaa perheen heti naituaan miehensä. Aleksanteri ei silloin ollut halukas ollenkaan, ja se jäi siihen. Kaarlon synnyttyä Auroran vauvakuume nousi taas, vaikkei hän lasta oikein hoitanutkaan, ja alkoi operaatio Vauva. Niinpä hän pyysi luotettavimman sisäkkönsä apua, ja kähersi hiuksensa kauniisti, pukeutui uuteen (ja erittäin tiukkaan) pukuunsa, ja käynnisti operaation. Herttua oli aivan myyty nähdessään vaimonsa, Aurora kun ei tälläytynyt juuri koskaan.

Pian operaatio alkoi kantaa hedelmää, raskaus oli alkanut. Aurora viihtyikin uudessa tyylissään, itse asiassa hän rakasti sitä. Kuinka moni nyt haluaisikaan hiuksensa tiukkaakin tiukemmalle nutturalle? Vaikka Aleksanteri ei olisi vapaaehtoisesti vauvaa halunnutkaan, alkoi hänkin lämmetä ajatukselle. Kylähän - tarkoitan kaupunki - kuhisi vauvoja, niin kuninkaallisten kuin aatelistenkin. Eipä tarvinnut kärsiä puolisoiden puutteesta!

Mutta eräs varjopuoli raskaudessa oli; Auroran äidinvaistot heräsivät, ja hän oli koko ajan tuudittamassa ja halailemassa poikaansa. Kaarlo ei oikein pitänyt äidistään; vauvana hän sai huomioita vain hoitajaltaan. Ja kun yhteistyö Kaarlon kanssa ei sujunut, purki Aurora kiukkuaan kaikkeen liikkuvaan. Hän aloitti Kaarlon hoitajan erottamisella; eihän hänen pojallaan voisi olla rakkaampaa naista kuin hän itse! Muutenkin Aurora tiuski kaikille, niin miehelleen kuin kissalleen, joka loukkaantuneena katosi välillä päiväkausiksi.

Kun Aleksanteri ei saanut muuta kuin tiuskintaa vaimoltaan, eikä hän enää uskaltanut sisäkköihin kaota, oli etsittävä muualta rakkautta. Elisabet kun oli omilla teillään, halusi Aleksanteri toisen kissan, tällä kertaa pojan. Niinpä hän teatterissa ollessaan sai osoitteen, josta saisi laatukissoja halvalla. Niinpä Albert-pentu muutti taloon saaden Elisabetin palaamaan.

Synnytyksenkin aika koitti, onneksi, talossa kaikkien hermot olivat riekaleina Auroran takia. Milloin hän huusi, milloin hän valitti, koskaan ei rauhaa saanut.

Niin maailmaan putkahti suloinen pikkusisko Kaarlolle, Kathrina Lucia nimeltään. Vanhemmat olisivat toista poikaa toivoneet, niin paljon kun on jo hyvien perheiden tyttöjä liikkeellä. Mutta saataisiin ainakin Kaarlolle hyvät naimakaupat, Kathrinan kanssa olisikin jo kilpailua.

Päiviä kului, ja asukkaat vanhenivat, kukin omalla tavallaan. Kaarlo ensin komeasti, vieraiden juhlimana, komea hänestä tulikin.

Liina taas erilailla, vaatimattomasti keittiössä, vain äitinsä läsnä ollessa. Hänestäkin kasvoi sievä tyttö, tosin hiukset hänellä olivat kuin peikolla, niin karvaiset ja takkuiset. Kauniit silmät hänellä kyllä oli, surulliset tosin. Kuka nyt unelmoisikaan päästä rikkaan perheen orjaksi, noin nuorena? Vaatteinaan hänellä oli vain vanha, ryysyinen mekko ja likainen esiliina.

Kovaa oli työkin. Heti kasvettuaan joutui hän mopin varteen, äitiään auttamaan. Katri olikin iloinen saadessaan apua, yleensä hänen työnsä kun venyi yöhön asti, joskus pitempään. Mutta toisaalta hän olisi halunnut suojella pikkuistaan, mutta parempi se täällä sisällä lämpimässä, kuin ulkona taivasalla.

Sai tyttö joskus vapaahetkiäkin, tosin illalla vain. Hän leikki usein isoksi kasvaneen Albertin kanssa, ja tytöstä ja kissasta tulikin nopeasti ystävykset. Mutta ulos hän ei päässyt koskaan; niille, jotka Katrin raskaudesta olivat tietoisia, oli selitetty lapsen syntyneen kuolleena. Olisihan se suuri nöyryytys, mikäli aatelisen ja säätyihin kuulumattoman rakkauden hedelmä kuljeskelisi vapaana kylillä ja kaduilla kaikkien päiviteltävänä.

Monesti Liina katseli kaihoiten ystäväänsä siivotessaan. Samalla hän mietti äkeissään, miten tuhlaavaisia perheenjäsenet olivatkaan. Tuhlata nyt hyvää ja kallisarvoista ruokaa, äidiltään hän oli kuullut, ettei talonpoikien viljat meinanneet millään riittää ruoaksi. Ihmiset ovat niin erilaisia, hän tajusi jo nuorena. Älyä Liinalta ei puuttunut lainkaan, useasti hän toivoikin voivansa käydä kouluja muiden tapaan.

Liina osoitti nuorena jo kiinnostusta lapsiin. Liina toivoi monia, tosin saavuttamattomia asioita. Hän toivoi voivansa muuttaa äitinsä kanssa kahdestaan johonkin, olla huoletta kaikesta, niin ruoasta kuin rahasta, hän toivoi koulutusta ja omaa perhettä. Hän toivoi olevansa vapaa. Toiveisiinsa hän yleensä nukahti, joskus hymynkaare huulillaan, joskus kyynel silmäkulmassaan.
------------------------------------------------------------------------------------
Kommenttia, kaikki!

14.2.2007

Osa 17 - Uusi talo, uudet kujeet

Welcome back.

- Kultaseni, nyt kun asumme uudessa, isossa ja kauniissa talossa, juolahti mieleeni eräs ajatus. Ennen kuin kerron suunnitelmaani, on minun pyydettävä, ettet tyrmää sitä heti.
- Sanohan nyt, Gavin, minun pitää vielä tänään sovittaa uusia pukujani.

- Kuten sanoin, täällä on tilaa vaikka muille jakaa. Olemme saaneet hurmaavia lapsia, mutta heistä kumpikaan ei ole poika. Ja pojanhan me tarvitsemme. Vaikka sinulla onkin suuria suunnitelmia kruununprinssin ja tyttäriemme varalle, täytyy meillä olla myös varmuuden vuoksi poika sukua jatkamassa, vaikka meidän ja kuninkaallisten suvut tulevaisuudessa yhdistyisivätkin.
- Hieno puhe, mutta mitä sinä oikein haet?
- Me tarvitsemme terveen pojan, kolmannen lapsen.
Aleksandra ei vastannut heti, mutta tovin mietittyään hän nyökkäsi pienesti. Pakkohan pojankin oli joskus syntyä?

Mutta vauva jäi taka-alalle Adellan ja Yvonnen syntymäpäivien koittaessa. Aleksandra oli hyvin iloinen muistakin syistä; kuningas ja kuningatar olivat epävirallisesti maininneet toivovansa poikansa Frans-Josefin ja Yvonnen liittoa.

Adella kasvoi saaden isänsä ulkonäön, mikä harmitti Aleksandraa suuresti. Hän itse joutui naimaan nuorena Gavinin ja tämän lyttynenän, mutta miksi hänen tyttärensäkin joutuivat vielä kärsimään siitä? Aleksandra oli vuosien saatossa alkanut päästä eroon pinnallisuudestaan, mutta nuorekkuus, kauneus ja rikkaus eivät varsinaisesti auttaneet asiaa. Vaikka Aleksandra olikin jo parhaat nuoruudenhetkensä elänyt, kauneutta riitti.

Mutta Yvonnepa sai äitinsä kauniit ja sirot piirteet! Hän sai jopa kullanväriset hiukset, joista Aleksandra olikin erityisen ylpeä.

Pian koitti ilosanoma Gavinille; Aleksandra sai tietää olevansa siunatussa tilassa! Aleksandra synnyttäisi piakkoin lapsen, joka toivon mukaan olisi poika, suvun jatkaja.

Aleksandra oli, kuten mainittu, jo hieman vanha äidiksi heidän mittapuidensa mukaan. Hänhän oli astunut avioon 17-vuotiaana, ja avioliittoa oli kuitenkin kestänyt jo 18 vuotta. Tohtori olikin kieltänyt Aleksandralta kaikenlaisen liikkumisen ja turhan rasituksen. Hän joutui päivät pitkät olemaan yksin huoneistossaan, pukeutumattomana ja kampaamattomana. Toivottavasti synnytys alkaisi pian!

Aleksandran toiveet toteutuivat, mutta pahaksi onneksi auttajaa ei ollut, ainoastaan sisäkkö Anja Rovanen, joka ei tiennyt tuon taivaallista synnyttämisestä.

No, siitä selvittiin, ja Aleksandra synnytti suureksi pettymyksekseen tytön, joka nimettiin Ludovikaksi. Aleksandran nostaessa Ludovikaa ilmaan hän tunsi epäonnistuneensa. Gavin oli nimenomaan pyytänyt poikaa, mutta minkäs teet. Yhtäkkiä Aleksandra tunsi uusia polttoja. Ei kai taas?

Ja niin Aleksandra sai toisenkin tyttären, Giselan. Ja taas hän tunsi epäonnistuneensa. Kahdet tyttökaksoset? Mitä pahaa hän oli oikein tehnyt?
Kuinka perhe selviää kahden uuden lapsen kanssa? Pääseekö Aleksandra irti epäonnistumisen tunteestaan?
_______________________________________________________
Kommenttia! Jos minäkin jaksan näin "pitkän" tarinan kirjoittaa, kyllä tekin jaksatte lyhyet (toivon mukaan pitkät) kommenttinne laittaa. Pyydän vain viittä minuuttia ajastanne. :)

9.2.2007

Osa 16 - Loistavaa elämää

Tervetuloa takaisin Kielonmutkan elämän pariin.


Arabella vetelehti kaikessa tylsyydessään sohvalla. Hän oli juuri käynyt kamarineitonsa Olgan kanssa sovittamassa uusia, upeita pukuja. Mitään tekemistä ei ollut. Lapsetkin nukkuivat, eikä lastensiiven ylihoitajatar paronitar Henriikka muutenkaan päästänyt Arabellaa lastensa luoksi. "Hoida sinä vain omat asiasi, keskity kuningattarena oloon, ole hyvä miehellesi, tee tehtäväsi.." mäkätti paronitar, mikäli Arabella halusi nähdä lapsensa tapaamisajan ulkopuolella. Toki Arabella olisi voinut vain käskeä paronitarta häipymään ja luovuttamaan avaimensa lastensiipeen, mutta kun paronittaren sanan takana seisoi Carlin äiti, suur-ruhtinatar Helene, joka kävi poikansa luona Arabellasta aivan liian usein. Kesken Arabellan tylsistelyhetken tapahtui jotain kummaa. Arabellaa alkoi yhtäkkiä oksettaa, ja kutsuttuaan hovitohtorin paikalle syy oli selvä.

Arabella kutsui miehensä kirjoituspöytänsä luota oleskeluhuoneeseen, jossa kertoi ällistyneelle miehelleen odottavansa lasta.
- Lasta?! Mutta sehän on ihanaa! Jouduit kärsimään niin, kun lapsemme kuoli.. Mutta ei puhuta siitä, hän lisäsi nähdessään kyyneleiden kohoavan Arabellan kauniille kasvoille. Arabella ei vieläkään ollut käsitellyt lapsensa menettämistä.
Paikatakseen erehdystään Carl alkoi touhottaa Arabellan ympärillä päättömän kukon lailla. Hän hyöri ja pyöri, silitteli vaimonsa vatsaa, hymyili ja osoitti rakkauttaan.

Tämä vauva todellakin paikkasi parin hieman tulehtuneet välit. Keskenmenon jälkeen Arabella ja Carl tuskin olivat puhuneet toisilleen, mutta nyt he viettivät helliä hetkiä toistensa kanssa koko ajan. Arabella toivoikin koko ajan uudestaan ja uudestaan, että Carl pitelisi häntä käsistä tai rutistelisi. Raskaus todella vaikutti Arabellan yleensä niin hillittyyn käyttäytymiseen.

Pian koitti kaksosten syntymäpäivät. Juhlissa oli paljon vieraita, ja Arabella ehtikin miehensä kanssa lupailla ruhtinaan ja ruhtinattaren lapsen, Yvonnen ja Carlin avioliittoa ruhtinattarelle, joka ainoana saapui edustamaan perhettään Gavinin ollessa sairaana.

Frans-Josef kasvoi, ja hän sai isänsä ulkopiirteet sekä luonteen.

Myös Maria Elisabeth kasvoi, ja hän sai kaksoisveljensä tapaan isänsä luonteen ja ulkonäön.

Kaksosten jälkeen kasvoi vielä Odette Aurelia. Arabella toivoi Odetesta kaunista lasta, kuten Odette olikin ollut taaperona.

Äidin toiveet kävivät toteen, ja Odetelle siunaantui äitinsä ulkonäkö. Tyhjäpäinenkään ei lapsosesta tullut, sillä pienenä oli jo aloitettu logiikan opiskelu paronittaren johdolla.

Odette oli myös varsin tyytyväinen huoneeseensa. Huoneesta oli yritetty tehdä tummasävyinen, mutta tämä päättäväinen ja itsepäinen neito laittoi suunnitelmille pisteen. Hänhän nimenomaan halusi vaalean ja marmorisen, jolloin sellainen siitä tehtäisiin!

Piakkoin alkoi Arabellan synnytys. Paikalle ehti ihmettelevä, lapseton paronitar sekä vanha sisäkkö, joiden avulla sai Arabella tällä kertaa suoriutua uuden elämän ulos päästämisestä.

Kaikki sujuikin hyvin, ja pian sai myös Carl kutsun tulla oven ulkopuolelta edestakas kävelemästä sisään, tervehtimään uupunutta, mutta onnellista vaimoaan, sekä poikaansa Henrikiä. Tuo lapsi todella yhdisti heitä.

Päivän parin synnytyksen jälkeen Arabella sai luvan mennä tervehtimään ulos tullutta vierasta. Ulos astuttuaan ja hovineidot karkotettuaan hänen henkensä salpaantui. Arabella käveli ripein askelin häntä odottavan naisen luo pelokkaana.
- Chiromel.. sanoi Arabella esittäen ylvästä, vaikka hänen vatsassaan lenteli miljoonia perhosia.
- Arabella, pitkästä aikaa, suippokorvainen ja jäänsinisilmäinen Chiromeliksi kutsuttu nainen sanoi nostaen toista, täydellisen muotoista, tummaa kulmakarvaansa ylemmäksi.
- Todella, viime tapaamisestamme onkin jo vuosia. Mikä sinut tänne tuo, Chiromel-kulta?
- Arabella, pyytäisin sinua jättämään viimeiseksi sanomasi sanan pois. Emme ole olleet ystäviä, lasketaanpas, neljään vuoteen. Ja muistat toki syyn, hmm, välirikkoomme. Sinä petit minut, saanen muistuttaa. Ja kappas vain, sen ansiosta kannatkin kruunua, kruunua, joka minun piti saada. Enkä ole vieläkään antanut sitä anteeksi. Joten olen varmasti oikeassa, kun oletan, että haluat mennä keskustelemaan asiasta sisälle? Kunhan ensin varmistat, ettei Carl ole siellä. Tiedäthän, Carl tuntee minut erinomaisesti, emmekä kumpikaan halua, että Carl tietää täällä olostani?
- Totta kai.. sanoi Arabella heikosti ja jatkoi: - Mennään Kuningattaren saliin, siellä saamme olla rauhassa.
-------------------------------------
Kommenttia!